Marras Valonkantaja

Marras Valonkantaja

Nimen merkitys: Saamea, tarkoittaa mystistä, kuolemaa ennustavaa kalaa tai tunturimetsää.
Kutsutaan myös nimillä: Valonkantaja

Maine: Marrasta tunnetaan vähän, mutta yleisesti ottaen herraa pidetään hyvänsuopana, joskin hieman omituisena henkilönä.

Sukupuoli: uros
Ikä: 4
Laji: susi

Lauma: Vedenväki


Tuntee & tietää:

Suonsilmä - Mielipide 

Perhe: Äiti Ridhu, isä Auhti. Kaksoissisko Noska.


Ulkonäkö:

Säkäkorkeus: 70cm

Marraksen hoikka, pitkäjalkainen ja ruipelo keho ei hyvällä tahdollakaan anna kuvaa mistään alfauroksesta. Sitä Marras ei tosin olekaan, vaan ulkoinen habitus antaa enemmän osviittaa vähän omituisesta hiiviskelijästä, joka sekään ei aivan täysin vastaa todellista Marrasta.

Pääväritykseltään helmenvalkean uroksen karvapeite on lyhyttä ja paksua. Vähäinen lihasmassa sekä kehon uomat ja kohoumat erottuvat selkeästi uroksen turkin lävitse. Ainoastaan vatsan ja kaulan alus on hieman pidempää karvaa – se korostuu varsinkin uroksen kastuessa, kun vaaleat karvat suoristuvat ja valuvat vettä.

Uroksen korvat ovat todella suuret ja kolmiomaiset ja sijaitsevat lähellä toisiaan lähes pystysuorassa asennossa. Pää on kapea, feminiininen. Marraksen poskikarvojen seassa kasvavat kelmeän sinivihreät, piikikkäät evät, jotka mukailevat kasvojen muotoja. Silmien sisänurkkien kohdilta lähtevät siniharmaat juovat kulkevat silmäkulmien takaa otsalle, missä ne kaareutuvat ja kohtaavat, pienen pisteen kruunatessa yhtymäkohdan keskipisteen. Marraksen silmät ovat harmaat, kuin sokealla – uros näkee silti hyvin, vaikka silmien ulkonäkö melko karmiva onkin.

Jalat ovat hontelot ja pitkät, tassujen sävyn taittuessa hieman harmahtavaan. Reisiä ja lantioita koristaa spiraalimainen, siniharmaa kuvio, jota kehystää siniharmaiden pisteiden sarja. Marraksella kasvaa tassujensa takana “kannuksina” samantyyliset evät kuin kasvoillaan. Kynnet ovat ulkonevat. Marraksen varpaiden välissä on uimista helpottavat räpylät, jotka eivät kuitenkaan päällepäin normaalissa asennossa näy.

Marras on aavistuksen takakorkea. Häntä uroksella on erittäin pitkä, ohut ja kova. Puolivälistä karva alkaa pidetä ja se kasvaa puuhkamaiseksi tötteröksi loppua kohden.

Marras on liikkeiltään ryhdikäs, sulava ja hiljainen.

Valonkantaja -lempinimensä Marras on saanut kahdesta koristeestaan – kaulalla roikkuvasta pienestä, nahkanyöriin sidotusta lasipullosta, jonka sisällä on pimeässä hehkuvaa “vedensäihkyä” eli meritulilevää, sekä hännällään kantamaansa isompaa lasista lyhtyä, jossa uroksella kulkee mukana pikkumaneetti. Pimeällä kummastakin helottaa kelmeää valoa.


Luonne:

Marras on hiljainen, mietteliäs ja hyväntahtoinen, vaikka usea saakin uroksesta kuvan varsin kummallisena erakkona. Ja totta tosiaan, yksin Marras viihtyykin – useimmiten herran voi tavata usvan seasta suolta vaeltamasta. Seura ei kuitenkaan Marrasta haittaa ja mikäli uskalias kulkija kummallisen lyhdynkantajan seuraan uskaltautuu, saa Marraksesta varmasti mukavan, joskin hieman erikoisen juttukaverin.

Marras ei kuitenkaan ole pelkästään utuinen ja haikea yksin eläjä, vaan omituisen kuoren alla piilee varsin terävä ja fiksu kaveri, joka ei anna muiden kävellä ylitseen. Marras inhoaa itsekeskeisyyttä, juonittelua ja pahansuopuutta ja tarvittaessa voi ilmaista sen rumastikin.

Lähtökohtaisesti Marras haluaa nähdä kaikissa jotain hyvää ja hänen mielestään jopa pimeimmissä mielissä loistaa pieni valo.



Menneisyys:

Marras syntyi myöhään syksyllä yhdessä kaksoissiskonsa Noskan kanssa Pohjoisessa, kaukaisilla tuntureilla. Sen vanhemmat elivät kahdestaan tunturipurojen liepeillä, kasvattaen poikansa rauhassa muulta maailmalta suurella rakkaudella.

Kun Marras oli vähän yli vuosikas, halusi uros kokeilla omia siipiään. Vapaasieluiset vanhemmat kannustivat poikaansa, joka eräänä keväisenä päivänä lähti kotiseudultaan mukanaan äitinsä antama lasinen pullokaulakoru sekä lyhty. Kevään edetessä oli nuori kiertolainen päätynyt eteläisemmille seuduille.

Matkallaan Marras kohtasi monenlaisia kulkijoita ja väkiä, joiden seurassa uros saattoi viipyillä tovin jos toisenkin. Syksyn tultua Marras oli ollut jo muutaman viikon itsekseen, kun uros saapui meren rantaan. Näky oli kaunein uroksen siihen asti näkemä - meri näytti leiskuvan sinertävää tulta. Varoen Marras kahlasi rantaveteen, katsellen hohtavaa levää, joka ympäröi uroksen kehoa. Niin kauniin näyn Marras tahtoi pitää mukanaan, ja niin uros otti levää äitinsä antamaan pulloon ja ripusti sen kaulaansa.

Marras jatkoi matkaansa rannikkoa pitkin. Kului jälleen yksi ajankierto, ja nyt kolmevuotias Marras oli ehtinyt jo kiertää aivan eteläisimmälle rannikolle. Jälleen merenrannalla istuessaan näki Marras taas jotakin kaunista, mutta nyt merestä kajastava valo ei tullut levästä. Uros meni tutkimaan ja havaitsi nyt, että valonlähde liikkui – tuhannet ja taas tuhannet pikkumaneetit tanssivat suolavedessä. Marras katseli näkyä haltioituneena. Tällä kertaa lyhty sai valonlähteekseen violetinsävyisen pikkumaneetin.

Marras jatkoi vaeltamistaan, kohtasi rikottuja sieluja ja onnellisia kohtaloita, kunnes päätyi viimein Pohjolan Laaksoon. Sinne maailmaa nähnyt Valonkantaja päätti jäädä toviksi, tietämättä mitä huominen toisi tullessaan.