Kirjoittanut Rinku Nov 16, 2019 20:13:16 GMT 2
Nimi: Louhi Ruutintytär
Sukupuoli: Narttu
Ikä: 5 vuotta
Laji: Susi
Lauma: Ukkosenväki
Ammatti: Ei ole
Ääni: No more lies
Teemamusiikkia: As we fall
MAINE
Kun variksennsiipisen nartun varjo piirtyy Ukonkylän ylle, se tietää pahoja uutisia. Enemmän urbaanilegendaa kuin naapuruston juoruja, ei Louhen olemassaolosta olla aina täysin varmoja. Omissa oloissaan pitäytyvä narttu tuo aina mukanaan huonoja uutisia; kostoa ja vaaroja illan pimeydessä.
ULKONÄKÖ
Säkäkorkeus: 97 cm
Louhi on varsin näyttävä ilmestys. Liki metrin säkäkorkeuteen kasvanut susineito ei suinkaan ole hento ja naisellinen muodoltaan; ryhdikästä kroppaa korostavat terävät raamit, leveät hartiat ja rujohkot linjat. Sen rintava ja eturuumiiseen painottuva keho on lihaksikas ja vahva, sen jalat pitkät sekä jämptit ja käpälät suurikokoiset, kantaen kruununaan massiivisia ja teräviä kynsiä. Selkä on varsin keskiverto pituudeltaan, häntä pitkähkö ja kaartuva.
Kasvonpiirteiltään louhi on kolkko. Sen kuono on susimaisen pitkä, kohtuullisen kapea ja suora. Sen silmät ovat syvällä kallossa, raskaat ja perusilmeeltään vakavat. Väriltään ne ovat hailakanharmaat, kimmeltävät. Sen kasvot ovat kapeat, poskipäät korkeat ja muodostavat edestäpäin katsottuna lommot sen poskille. Nartun kulmat ovat kenties sen huomiotaherättävin piirre. Ne ovat korpinmustat, tuuheat ja rönsyilevät terävinä säikeinä sen otsalla. Nartun korvat ovat valtavat, pitkät ja kaartuvat aina kohti sen niskaa ikuisessa takakenossa.
Louhen turkki on villiä ja paikoin takkuista, säänpitävää ja karkeaa. Se on väriltään pääosin öljynmustaa, jota sävyttävät syvänharmaa ja hopea. Kuviot sen turkissa eivät ole selkeitä tai helposti määriteltäviä, mutta vaaleimmillaan se on kuononsa etu- ja alaosista, sekä hännänpäästään. Sen silmien alta alkavat mustat viirut, jotka sekoittuvat niskaa kohti mentäessä tummaan perusväriin. Louhen turkin lomasta kasvaa korpinmustia sulkia, joita irtoilee siitä paljon ja usein. Nartun siivet ovat suuret, varislintumaiset ja sulissa on paikoin auringossa heijasteleva öljymäinen kiilto.
Louhi on pujotellut turkkinsa lomaan ohuita hopeaketjuja, joista roikkuu siroja ja hentoja hopearenkaita. Ne putoilevat ja irtoilevat satunnaisesti, helisevät nartun liikkuessa omalla dramaattisella tavallaan.
LUONNE
Louhi on loppujenlopuksi vain tuntematon erakko Ukonkylän ulkopuolelta. Se ei ole tunnettu sosiaalisuudestaan, mukavista jutuistaan tai rennosta seurastaan - kaikkea muuta! Pahinta povaileva, vaarallinen ja jokseenkin feraali narttu on saanut väkensä parissa maineen huonona uutisena ja pahanilmanlintuna. Pitkävihainen ja katkera ovat sanoja jotka paitsi kuvaavat narttua, myös toimivat sen motivaattoreina elämässä. Vanhoihin kaunoihinsa takiaisen tavoin tarrautunut susi pakottaa itsensä päivä toisensa jälkeen ylös, ulos ja samoille vanhoille poluille joista se uskoo löytävänsä uusia vastauksia tai ihanaa mettä joka on kosto - se on kuin raiteillaan kulkeva juna ilman kuskia. Henkinen törmäys radalle kaatuneeseen puuhun voisi heittää sen tuntemattomaan hetkenä minä hyvänsä, mutta narttu ei enää tahdo tai kenties kykene ymmärtämään tai hyväksymään moista vaihtoehtoa. Sen kiinnostus, empatiakyky ja ’ihmisyys’ ovat kadonneet sen naiivin kostomission myötä, eikä se enää näe itseään samanlaisena olentona kuin muut. Se on glorifioinut itsensä omassa mielessään, luonut itsestään jonkinlaisen koston perikuvan jolla ei ole tilaa humaaneille virheille.
MENNEISYYS
Louhi syntyi Ukonkylässä viitisen vuotta sitten äidilleen Darukselle ja isälleen Ruutille sisarensa Laineen kanssa. Variksensiipinen Louhi ja hailakanharmaa Laine olivat paitsi vanhempiensa silmäterät, myös toistensa parhaat ystävät. Tyttäret olivat jo nuoresta saakka ahkeria metsästäjiä, leikkisiä seikkailijoita ja villejä ja vapaita kuin taivaan linnut. Ne halkoivat taivaita ja lensivät yhdessä pitkiäkin välimatkoja, keräten jokaiselta matkaltaan mukaansa jotakin kiinnostavaa - kauniin kiven, kummallisen sulan tai kukkasen jota eivät ennen olleet nähneet. Jo kaksikon ensimmäisen elinvuoden aikana niiden pesä täyttyi kauniista matkamuistoista. Louhi ei olisi voinut olla onnellisempi, eikä Laine koskaan olisi voinut pyytää enempää rauhalliselta elämältään.
Kaksikon toinen syntymäpäivä läheni, kun eräänä talvisena aamuna Laine katosi, kuin ei koskaan olisi olemassa ollutkaan. Pesässä ei ollut sulkaakaan hailakanharmaasta sisaresta, eikä kylillä osattu kertoa mitään tavallisesta poikkeavaa vaalean sisaren liikkeistä. Luonnollisesti Louhi uskoi sisarensa lähteneen jonkinlaiselle etsintäretkelle - kenties se oli tarvinnut omaa aikaa poissa perheensä luota. Tai kenties se oli lähtenyt ystäviensä kanssa hippasille jotka olivat jatkuneet tavallista pidemmälle yöhön. Louhi oli toiveikas, Louhi oli kärsivällinen. Mutta tuntien kääntyessä päiviksi ja päivien viikoiksi, kasvoi puristava tunne Louhen rinnassa. Mitä jos Laineelle oli sattunut jotakin? Jos se oli loukkaantunut ja pudonnut? Jos se oli… Louhi ei tahtonut ajatella enempää. Nartun oli hyvästeltävä vanhempansa nyt ja lähdettävä etsimään kadonnutta sisartaan. Louhi lensi viikkoja pitkin maita ja mantuja, kysyen jokaiselta ohikulkijalta havaintoja sisarestaan. Kerta toisensa jälkeen se joutui pettymään, saamatta yhtäkään uutta johtolankaa tai aavistusta sisarensa olinpaikasta. Nuutuneena ja apeana se laskeutui hiljaiselle vuorenrinteelle käydäkseen levolle yön ajaksi, kun jokin pisti sen silmiin vuorenrinteessä, vain sylen tai parin päässä siitä mihin se oli laskeutunut; hailakanharmaa sulka. Sulka, jonka alkuperästä Louhi ei koskaan olisi voinut erehtyä. Laineen sulka. Sen sisaren oli oltava elossa.
Louhi seurasi sinne tänne siroteltuja sulkia kunnes saapui syrjäisen joukkion pariin erään vuoren rinteille. Se toivotettiin tervetulleeksi avoimin käpälin, eikä sen huolta sisarestaan otettu kevyesti. Joukkio oli jumalanpelossa elävää, kunniallista tavanväkeä. Ukkosenväki oli niille ihmeellistä ja uutta, eivätkä ne olleet unohtaneet vaalean siipiveikon liikkeitä maillaan. Mutta mitä Louhi niiltä ennenkaikkea sai oli turvallisuudentunne. Ne tarjosivat Louhelle asuinsijan, ruokkivat sen ja auttoivat sitä etsinnöissä päivä toisensa jälkeen. Ne lupasivat pyytää apua jumalilta ja pitää Louhen sisaren turvassa. Louhi uskoi sen kaiken. Ajan saatossa Louhi alkoi tuntea voimakasta kiintymystä ja mieltymystä erääseen kullanväriseen neitokaiseen joukkion parissa. Kaksikko kasvoi toisiinsa kiinni, eikä Louhi enää voinut kieltää tunteitaan nuorta Hunajaa kohtaan. Kaksikon suhde kehittyi hitaasti mutta varmasti kohti käännekohtaa, josta kaksikon olisi kenties vaikea enää jatkaa eteenpäin samanlaisina turkikkaina kuin ne olivat aina olleet.
Oli kuutamonkirkas yö, kun Louhi palasi tavallista myöhemmin etsintäretkeltään. Joukkio ei ollut nukkumassa tavallisilla paikoillaan, vaan läheiseltä vuorenrinteeltä kaikui juhlimisen ääniä. Kun Louhi saapui paikalle, tuli se karmean kohtauksen keskelle. Sen oma rakas sisko makasi keskellä joukkiota, silvottuna ja raadeltuna, kituen omassa verilammikossaan vielä hetken ajan. Sen ruumis oli ruhjeinen ja nuutunut, kuin se olisi maannut nälässä jo pitkään. Louhen katse kohtasi sisarensa ruumiin yllä seisovan hahmon, sen oman rakkaan Hunajan, jonka käpälät olivat Laineen vereen tahritut. Hetken aikana käyty ilmeetön keskustelu kertoi Louhelle kaiken. Nämä uskonnon opit kurjaksi ja sairaaksi kääntäneet turkikkaat olivat tulleet tulokseen, että Laine oli jonkinlainen enteiden lupaama lahja niiden jumalille. Huono metsästysonni ja epäsuotuisat säät olivat kaikki korjattavissa tämän kauniin siivekkään uhraamisella. Jumalat vaativat uhrauksia. Ne sanat kaikuivat Louhen korvissa, sen käydessä kiinni Hunajaan salamannopealla ja harkitsemattomalla liikkeellä. Se rakasti palavasti kullankeltaista narttua, mutta se oli rakastanut myös sisartaan. Jumalat joiden piti sen sisarta suojella olivat kääntäneet selkänsä Louhelle, kuten oli myös Louhi. Kuinka nämä petolliset olivat saattaneet tehdä sille ja sen sisarelle näin?
Louhi surmasi Hunajan. Se parkui ja huusi, sylki kauhusta pakenevien joukkolaisten rynniessä pois kukin suuntaansa. Sen sisarta oli pidetty vankina kuukausitolkulla aivan sen nenän alla, eikä Louhi ollut aavistanut mitään. Se oli uskonut kaiken mitä sille syötettiin näiden typerien tavanturkikkaiden toimesta. Louhi hylkäsi mielessään ajatuksen jumalista; jos niitä olisi ollut, ne eivät koskaan olisi tehneet sille näin julmasti. Vuosikausia Louhi lensi etsien jonkinlaista helpotusta menetykseensä. Se oli menettänyt sisarensa ja rakastajansa samana päivänä, eikä koskaan ollut saanut hyvästellä kumpaakaan. Petturuus, katkeruus, viha ja suru kalvoivat narttua, tekivät siitä katkeran ja polttivat pois siitä sen entisen pehmeyden ja välittämisen. Siitä tuli autopilotilla liikkuva kone joka metsästi käpäliinsä tavanturkikkaita ja vahvasti vakaumuksellisia. Se toivoi jonain päivänä voivansa löytää jokaisen niistä turkikkaista jotka olivat olleet osana sen siskon surmaa, tai jotka olivat sukua sen sisaren surmaajille. Se ei antanut anteeksi, eikä se koskaan unohtanut yksiäkään kasvoja, katseita tai turkkeja siitä kirotusta joukkiosta. Louhi palasi vuosien jälkeen Ukonkylään, jossa eli yksin eristyksessä muista, toistaen kostonhimoisia etsintöjään yön hämärissä päivä toisensa jälkeen... Vaan saisiko se koskaan rauhaa?