Unikko "Kurki"

Kurki on olemukseltaan hyvin honkkeli ja siro, miltei keijumainen. On se jokseenkin matalakin, mikä saa sen näyttämään entistä vaarattomammalta. Neito ei yksinkertaisesti näytä kunnioitusta herättävältä saati vaaralliselta, ei sitten mitenkään päin.
Lihaksia ei vedetärellä ole kuin sen verran, että se pääsee juoksemaan vikkelästi. Notkeutta ja ketteryyttä sen sijaan on vaikka muille jakaa, eikä Kurkea tavoita helposti edes hankalassa maastossa. Tämä johtunee siitä, että se on aina elänyt ja kulkenut hankalakulkuisessa maastossa.

Neidon piirteet ovat hyvin pehmeät. Sen vatsalinja nousee jyrkästi antaen nappisilmälle kapean vyötärön. Tämä piirre saa sen näyttämään jopa hauraalta. Selässä kasvaa nuorella pitkä kalamainen selkäevä, joka alkaa säkän kohdalta jatkuen miltei hännän tyveen asti. Etujalkojen kyynärpäissä on molemmissa pienemmät evät, joista on lähinnä hyötyä koristuksina. Kasvoissa ja vasemmassa etujalassa kimaltelee muutamia suuria suomuja lyhyen karvan joukossa.

Kallo kummajaisella on hieman erikoisen muotoinen. Otsa on hivenen lyhyt ja otsapenger korkea, mutta kuono on pitkä ja kiilamainen. Poskipäät näkyvät hyvin pehmeästi saaden neidon näyttämään hymyileväiseltä. Silmät ovat suuret ja uteliaat kuin kalalla konsanaan. Toinen suuri asia neidon päässä ovat korvat, joista oikeasta on repeytynyt puolet. Kyseinen vamma on aiheutunut aikanaan epäonnisella metsäreissulla, jolla tuli suututettua jokin eläin. Yleisilme Kurjella on väistämättä hieman yllättynyt, mutta lämmin.

Kurjen turkki on kiharaista ja kiiltävää kuin soljuva vesi, eikä se takkuunnu mitenkään päin. Varsin pitkääkin karva on kaulassa, niskassa, takareisissä sekä hännässä. Muualla se on hyvin kehon myötäistä ja sileää. Pitkä häntä on alhaalta vääntynyt juuri sen verran, että hännänpään karvat laskeutuvat ikään kuin taaksepäin luoden kaaren häntään.

Kurjen pohjavärinä on vaaleahko vihreä, jonka päälle on levinnyt selästä päin kahta huomattavasti tummempaa vihreä. Joitakin pieniä yksityiskohtia on hyvin vaalealle vihreällä kasvoissa ja takajaloissa. Kauluksessa satunnaisten karvatupsujen pää on sinertävä, kuten ovat evät, suomut ja kynnetkin. Silmät ovat punertavan ruskeat, kuten särjellä. Kaikkiaan Kurjen väritys näyttää siltä, kuin suo olisi herännyt henkiin ja kasvattanut itselleen suuret särjen silmät.



Kummallinen on hyvä sana kuvaamaan kurkea, jolla ei aina ole ihan kaikki muumit laaksossa. Useimmiten se on kuitenkin lähes tavanomainen, eläväinen ja iloinen nuori neito. Se on kaikille kohtaamilleen mitä ystävällisin olento.

Paljon ajastaan Kurki viettelee yksikseen suolla ja niityillä elämää katsellen. Sen mielestä on mukavaa olla omien ajatustensa kanssa ja katsella luonnon elämää. Ilolla se silti ottaa seuran vastaan, sillä yksinäisyys kalvaa nuoren mieltä monesti. Seuralaisilleen vedetär sitten kertoileekin luultavasti mitä erikoisimpia asioita, joita kuunnellessa on vastuu täysin kuulijalla. Pirteä neito osaa myös kertoa varsin hyödyllisiä tietoja, jos seuraan saapunut osaa niitä kysyä. Paljon kuljeskeleva Kurki kun kuulee väkisinkin juoruja vähän kaikkialta, eikä kukaan oikein osaa pitää sitä vaarallisena. Siispä sille kerrotaan vähän kaikenlaista.

Satunnaisina outoina päivinä neito haahuilee kylässä ja sen laitamilla täysin vailla päämäärää. Se mutisee itsekseen ties mitä satunnaisia aatteitaan. Tällöin Kurjen päässä velloo kaikki sen menneisyyden synkät hetket, sisarusten kaipuu ja kalvava yksinäisyys. Tällaisina päivinä vedetären käytös karmii monia, mutta useimmat ovat siihen jo tottuneet. Erityisesti tällaisten päivien iltoina neidon löytää kylän laitamailta suosta seisomasta. Siellä se katselee jotakin olentoa, jonka väittää näkevänsä taikka kuulevansa. Se, onko olento oikeasti siellä, on aina hieman epävarmaa.

Osittain on kaikki Kurjen olentojen näkemiset ja kuulemiset vain harhaa. On kuitenkin niin, että ainainen kuuntelu ja katselu ovat tarkentaneet neidon aisteja kovasti. Se toden totta kuulee asioita kaukaakin ja osaa kiinnittää huomionsa jossakin horisontissa tapahtuvaan liikkeeseen. Neito osaa etsiä maailmasta niitä ääniä, joita muut pitävät turhanpäiväisinä.

Oli Kurjella millainen päivä tahansa, on se aina pohjimmiltaan hyvin lempeä ja kiltti. Se ei tahdo ketään satuttaa eikä halventaa. Omaa outouttaan ei vedetär oikein ymmärrä, mutta hyväksyy sen, että on muiden silmiin outo. Juoruihin on vedetär jo tottunut, eikä niihin yleensä reagoi.

Eväkkäällä ei ole mitään intoa tapella muita väkiä taikka laumattomia vastaan. Tästä huolimatta – ja hyvin ristiriitaisesti – Kurki pitää muita väkiä hieman omaansa huonompana. Rauhanomaisuudestaan huolimatta se tulistuu helpommin muille kuin vedenväkeläisille, ja pakon edessä satuttaa helpommin muita kuin omiaan.



Keskelle kesän lämpöä syntyi hyvin kummallisille vanhemmille kolme pentua. Kaksi niistä oli sieviä neitoja ja yksi komea uros. Ikävä kyllä, kuten jo mainittua, vanhemmat olivat hieman erikoisempia susia. Pienokaisten äiti oli jollakin tapaa päästään vialla sekä hyvin vainoharhainen. Isä puolestaan oli erittäin hiljainen ja erakkomainen tapaus, mutta sentään järjissään. Tosin vedenväki ei ollut aivan vakuuttunut isänkään järjen laadusta. Pariskunta olikin kummeksuttu ja vältetty. Noiden annettiin kuitenkin asua rauhassa kylässä erityisesti pentujen synnyttyä. Juoruja tosin kylki niin paljon, että osa tunnettiin jo toisten väkien sekä laumattomien parissa.

Kaikesta tästä huolimatta sirot pennut kasvoivat ja vahvistuivat seikkaillen soisessa kylässä mielin määrin. Äiti niitä lähinnä vahti, sillä isä vaelteli siellä sun täällä päivisin. Kyläläisten harmiksi yksi pennuista vaikutti päästään sekavalta. Unikko oli mennyt perimään äitinsä erikoisen mielen, muttei onneksi vainoharhaisuutta. Nuoren neidin hassu mieli ei kuitenkaan perhettä haitannut.

Pentujen ollessa vain puolivuotiaita kuoli isä traagisesti. Huhu kertoo, että uros suututti jonkin maagisen olennon ollessaan yksin vaelluksillaan. Perhe oli hyvin järkyttynyt. Huoli pennuista jäi kokonaan herkkämielisen äidin harteille. Emon mieli ei oikein kestänyt tilannetta. Äiti karkasi vain muutaman viikon kuluttua pois yön pimeydessä, eikä kukaan tätä sen koommin nähnyt.

Nuori jälkikasvu jäi kyläläisten armoille, mutta eräs vanha narttu päätti ottaa nuo hoivaansa. Hyvää hyvyyttään mukava vanhus kasvatti pesuetta hellästi ja huolella. Ikävä kyllä pian tämän jälkeen vaikea sairaus vei Unikon veljen Tuonelaan. Väki puhui pitkään tapahtuneesta vanhan rouvan hoitaessa yhä jäljelle jääneitä siskoksia.

Näihin aikoihin Unikko alkoi todella kerätä kummajaisen mainetta. Juorut lähtivät liikkumaan ja se ansaitsi lempinimensä. Pian neito oli Kurki taikka Outolintu, eikä enää Unikko. Silloin ei vedetär vielä pitänyt nimistään.
Siskokset täyttivät vuoden ja ottoäiti menehtyi vanhaan ikään yön rauhassa. Kurki oli tottunut lempinimiinsä ja ottanut ne omikseen. Sisko oli kuitenkin saanut tarpeeksensa juoruista ja haukuista. Tämä päätti paeta ikävää väkeänsä ja lähteä laaksosta, vaikka Kurki kuinka toista esteli.

Kurki oli nyt jäänyt yksin väkensä ja kaipuunsa kanssa. Se jatkoi kuitenkin elämäänsä niin kuin tahtoi käyttäen aikaansa väkeensä ja ympäristöönsä tutustumiseen. Sillä tiellä Kurki yhä on viettäen aikaansa milloin missäkin kaivaten kipeästi ystäviä.