Unikko "Kurki"

Kurki on siro, honkkeli olento. Kurkimainen, voisi sanoa, vaikka säkäkorkeus ei ylläkään erityisen korkealle. Se on jollakin tapaa hiukan kauhistuttavan näköinen luisevan olemuksensa kanssa. Selvästikään se ei ole kovinkaan hyvä taistelija, muttei myöskään luottamusta herättävän oloinen.
Neito on jaloistaan vikkelä ja hyvin ketteräkin. Se kulkee suolla vaivatta, kompuroimatta ja epäröimättä. Sitä ei juurikaan maaston epämääräinen muoto haittaa, eikä sitä helposti ajojahdilla tavoita hiukkaakaan rotevampi olento.

Piirteiltään kummajainen on jotakin pehmeän ja kulmikkaan rajamailta. Sen vatsalinja kohoaa jyrkästi kapeaksi lantioksi, jonka vastapainona kasvaa selkärankaa pitkin suuri, kuultavan sininen evä. Aaltomaisen evän huipuissa kasvaa pikkuiset väkäset kuin ahvenella, eikä siihen siksi auta juuri varomattoman kulkijan koskea. Saman kaltaiset, mutta pienet ja piikittömät, evät kasvavat myös etujalkojen kyynärpäissä. Evien kanssa sävyltään yhteen sopivia suomuja pilkottaa neidon turkin alta kasvoissa ja vasemmassa etujalassa. Ne ovat kovia ja reunastaan hiukan teräviä, kuten suomuilla on tapana olla.

Kallo Kurjella on hiukan omituisen muotoinen. Otsa on lyhyt ja otsapenger korkea, mutta kuono pitkä ja kiilamainen. Poskipäät erottuvat selkeästi hoikasta olennosta. Suurine rusehtavine silmineen neito näyttää kuitenkin siltä, että sen kuuluisi hymyillä paljon. Silti se harvoin tekee niin. Toinen sen suurista, kolmiomaisista korvista on repaleisesti katkennut puolen välin tienoilta, mutta toimii silti normaalisti.

Neidon karva on kiharaista ja kiiltävää, kuin vettä. Se soljuu alas myötäillen kapean ruumiin muotoja, eikä juuri koskaan takkuunnu tai likaannu. Lähes lasin tavoin se hylkii tarttumaan pyrkiviä asioita. Se kasvaa kauluksessa ja niskassa melko pitkänä, kuten myös takareisissä ja hännässä. Häntä on kuitenkin hiukan omituinen, sillä se taittuu kärjestään hiukan sivulle ja taitaa karvankin mukanaan. Muualla karva pysyy kauniisti lyhyenä ja kiiltävänä.

Pohjaväriltään soljuva turkki on vaaleahko lämpimän vihreä, jonka päälle levittyy selästä kahta huomattavasti tummempaa vihreää. Joitakin pieniä yksityiskohtia on hyvin vaalealle kellanvihreällä kasvoissa ja takajaloissa, joissa on kuitenkin myös tummempia sävyjä. Evien tapaan vaaleaa sinistä on myös satunnaisten karvatupsujen päissä siellä, missä karva kasvaa pidemmäksi. Siniset ovat myös kynnet, kun taas anturat ja kuono ovat hyvin tummat. Suuret tuijottavat silmät ovat punertavan ruskeat kuin särjellä.




Kurjeksikin kutsuttu olento on soiden oma noitanainen, omituinen ja hiukan uhkaava. Sen löytää vuorokaudenajasta välittämättä suolta vaeltamasta, jos osaa seurata kaulassa roikkuvan tiu’un helkettä. Siellä se kulkee usein etsien jotakin, ehkä yrttejä, ehkä jotain, mitä kukaan muu ei näe. Kurki erottaa maahisten polut, tietää missä virvatulet palavat ja missä painajaiset öisin liikkuvat. Tai niin neito ainakin väittää. Siksi siitä ei juuri pidetäkään. Outolintu, pahanilmanlintu, kyläläiset sanovat, kun Kurki palaa suolta. Moni ajattelee, että se tuo mukanaan huonoja enteitä tai vetää vihoja kylän ja väen päälle.

Näkeepä Kurki toisinaan enteitäkin, vaikka ne ovat usein hämäriä. Silloin se ilmestyy varoittamatta kylään silmät lasittuneina ja vaeltaa siellä, kunnes joku suostuu pysähtymään ja kuuntelemaan. Se voi vaeltaa jopa päiviä mitään sanomatta, ellei joku suostu sille kuulijaksi. Vasta sitten se vetäytyy takaisin suolle tai omiin oloihinsa, kunnes kokee taas tärkeäksi kertoa jotakin. Näin vaeltaessaan se saattaa toisinaan jäädä pitkäksikin aikaa seuraamaan jonkin yksittäisen turkikkaan tekemisiä ja vaeltaa tämän perässä kuin varjo. Moni tuppaakin väistämään neitoa, jos tämän näkee.
Neito on toisaalta myös vahvasti elementtejä ja jumalia kunnioittavaa sorttia. Se ei siedä niiden loukkaamista ja pyrkii itse aina parhaansa mukaan käyttäytymään niihin nähden soveliaasti. Myös muut saavat siltä sopimattomasta käytöksestä kipakoita huomautuksia tilanteesta riippumatta.

Sen lisäksi, että parantajaa on suolta hankalaa löytää, voi ongelmaksi koitua myös se, ettei Kurki enää suhtaudu toisiin väkeläisiin erityisen ystävällismielisesti. Se sallii kyllä seuran ja toisten läsnäolon, mutta heittää hetimmiten luotaan pois ne, jotka sitä hiukkaakaan ivaavat. Ei haittaa, vaikka toinen makaisi kuoleman kielissä. Se saattaa epäluulossaan olla nopea lukemaan rivien välistä sellaistakin, mitä siellä ei ole. On parasta valita sanansa hyvin, jos tahtoo parantajalta apua tai seuraa. Jotkut kertovat, että kerran kimpaantunut neito olisi parantamisen sijaan juottanut myrkkyä haavoittuneelle. Sen pinna on nykyään hyvin lyhyt, eikä se juuri kaihda siltojen polttamista. Ei se kuitenkaan avoimesti kimppuun käy, sillä häviäisi kuitenkin, mutta saattaa keksiä muuta mukavaa toisten kiusaksi.

Kurki onkin hyvin helposti suuttuvaa sorttia, eikä juuri käytä energiaansa anteeksi antamiseen. Se on saamastaan kohtelusta ja menetetyistä ystävistään varsin katkera. Siitä sen toisinaan jopa ilkeä käytös johtuu. Neito ei yksinkertaisesti enää koe tarpeelliseksi olla kenellekään erityisen lempeä, sillä kukaan ei koe tarpeelliseksi olla sellainen sille. Se osaa olla hyvin herttainen ja rakastava, jos tahtoo, mutta harvoinpa se tahtoo. Mieluiten se suhtautuu neutraalisti tai happamasti kaikkiin turkikasta muistuttaviin olentoihin, jotka sen puheille tulevat. Luotettava se silti on, jos sen jotakin saa lupaamaan.

Neitoa motivoi lähinnä ajatus siitä, että se voisi kenties joskus saada jonkinlaisen koston tai kunnioitusta. Se ei nimittäin itse koe itseään millään tavalla päästään vialliseksi. Se haluaa osakseen kunnioituksen, jonka kokee ansaitsevan. Onhan se kuitenkin parantaja, hyväkin vielä, ainakin halutessaan.
Kaikkiaan se on siis penseä kummajainen, joka kurjen lailla vaeltaa suolla päivät pitkät.




Keskikesän lämpö oli kohonnut huippuunsa, kun vedenväkeen syntyi kolme pientä pentua, kaksi narttua ja yksi uros. Sirot pienet olennot olivat terveitä, väelleen tavallisen oloisia pikkuisia olentoja. Niissä oli kummankin vanhemman näköäkin.

Harmi vain, että vanhemmat olivat kaikkea muuta kuin kykeneviä. Pienokaisten äiti tiedettiin yleisesti omituisena narttuna, joka kannatti kiertää varsin kaukaa. Vielä melko nuori narttu oli varsin vainoharhainen ja usein syytti äänekkäästi asioista milloin jumalia, milloin muita olentoja. Se juoksi usein suolla jättäen isän pentujen kanssa keskenään.
Sen parempi ei ollut isäkään, joka oli luonnoltaan hyvin hiljainen ja ailahteleva. Toisinaan se istui monta päivää mitään sanomatta. Kylällä puhuttiin, että se varmaankin katui puolisoaan ja lapsiaan. Itsepähän oli valintansa tehnyt, sanottiin.

Pentuihinkaan ei suhtauduttu varauksettomasti. Erityisesti Unikoksi ristitty herätti kasvaessaan kummastusta. Sen käytös muistutti huolestuttavasti epävakaata äitiään, vaikka ulkonäöltä vastasikin varsin paljon isäänsä. Siinä vasta olikin kummallinen lapsi, oikea pahanilmanlintu, ajateltiin.

Pentujen ollessa puolivuotiaita kuoli isä traagisesti. Ruumis löytyi suolta aamun sarastaessa. Epäiltiin, että sairaus oli vienyt. Äiti kuitenkin järkyttyi suunnattomasti ja kovaan ääneen syytti jumalia, luonnon vihoja, kyläläisiä ja mitä ikinä keksikään. Päivän äiti messusi ja yön tullen katosi. Aluksi asiasta ei osattu edes huolestua, mutta viikon kuluttua ymmärrettiin, ettei melko tuore äiti tainnut olla aikeissa palata. Ei ainakaan tarpeeksi nopeasti.

Kyläläisille jäi päätettäväksi, minne pennut lykättäisiin hoitoon. Kukaan ei niitä halunnut arveluttavan luonteen vuoksi ennen kuin eräs vanha narttu päätti ne ottaa. Ja hyvin tuo niitä hoivasi, kunnes Unikon velikin yllättäen nukkui pois vain muutaman kuukauden kuluttua. Nyt oli kylän väki varma, että lapset olivat jollakin tapaa huonoa onnea tuovia. Niiden päälle syljettiin, niille huudettiin ja käskettiin mennä kotiin. Juorut kiersivät julmina kylässä ja sen ulkopuolellakin. Jo tuolloin Kurkea alettiin kutsua outolinnuksi ja kummajaiseksi, Kurjeksi. Se ei aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, vaan yritti parhaansa olla hyvin ystävällinen.

Vuotiaina siskokset jäivät kahden, kun vanha narttu nukkui pois. Silloin päätti Kurjen sisko, ettei enää kestänyt kyläläisten käytöstä. Tuo lähti noin vain, jätti siskonsa kylään, eikä taakseen katsonut.

Kurki jäi nyt yksin väkensä kanssa saaden tottua tuohon kurjaan yksinäisyyden tunteeseen ja kaipuuseen, jonka sisko jätti jälkeensä. Siitä huolimatta neito yritti vielä pitkään olla ystävällinen. Se koetti tulla toimeen ja hymyillä paljon, vaikka kävikin samalla yhä kummallisemmaksi. Neito ryhtyi parantajaksi, eikä ollut ollenkaan hullumpi siinä.
Kylän väki ei kuitenkaan juuri lämmennyt vihertävälle nartulle. Se ei saanut pysyviä ystäviä, ei pysyvää kotia, eikä kauniita sanoja osakseen. Hiljalleen sille riitti. Kurki ei jaksanut enää olla ystävällinen. Se ryhtyi elämään elämää katkeruuden kautta suolla kulkien.